Sain otsikon kaltaisen, hieman nenäkkään vastauksen taannoin, kun vienosti ehdotin, että yli tunti Minecraftia voisi pikku hiljaa alkaa riittää.

Seitsenvuotias oli rentoutunut sinä iltapäivänä iPadin kanssa mielestäni jo tarpeeksi ja halusin hänen lähtevän ulos. “Ei meillä ole mitään pelipäivää, minä saan pelata joka päivä”, purnasi ovela lapsi, joka on monet kerrat kuullut minun keskustelevan sopivista peliajoista muiden aikuisten kanssa.

Ekaluokkalainen muisti sillä hetkellä opetuksistani vain puolet. On totta, että perheessämme ei suosita pelipäiviä eikä muitakaan tarkasti rajattuja peli- tai ruutuaikoja.

Rajattomasti ei meilläkään silti pelata.

Joissain perheissä pelipäivä voi olla toimiva ratkaisu, mutta itse ajattelen, etten halua tehdä pelaamisesta niin suurta numeroa, että pyhittäisin sille kokonaisen päivän viikosta.

Pelaamisen pitäisi kuulua arkeen samalla tavalla kuin piirtäminen, pihaleikit tai lukeminenkin. Silloin tehdään, kun mieli tekee, on aikaa ja tilanteeseen sopii.

“En halua tehdä pelaamisesta niin suurta numeroa, että pyhittäisin sille kokonaisen päivän viikosta.”

Lisäksi pelipäiville osuisi kuitenkin liian usein jotakin muuta pakollista tekemistä, jolloin joutuisimme joko käymään lapsen kanssa kauppaa peliaikojen siirtämisestä tai hyväksymään sen, että lapsi pelaa sopimattomassa paikassa, esimerkiksi kylässä.

Pelipäivänä voisi myös tulla pelattua kerralla liikaa (kun kerrankin saa!).

Joskus olisi tietysti helppoa sanoa inttävälle lapselle vain, että pulinat pois, nyt ei ole pelipäivä. Monimutkaisempien sääntöjen selittäminen on työläämpää:

“Ei, ruokapöydässä ei pelata, koska silloin seurustellaan muiden ruokailijoiden kanssa.”

“Kun kaveri tulee kylään, pitää pelata yhdessä tai tehdä jotain muuta.”

“Myöhään illalla ei voi pelata, koska ruutujen valo häiritsee unta.”

“Et voi koulun jälkeen pelata tuntitolkulla Mineä, koska sinun pitää ehtiä myös tehdä läksyt ja mennä harrastuksiin.”

“Liiasta paikallaan istumisesta tulee kipeäksi. Keho tarvitsee liikuntaa.”

“Kännykällä pelaaminen leikkipaikalla ei ole liikuntaa. Ellei kysymyksessä ole Pokémon Go.”

Olen huomannut, että sääntöjen pitkäjänteinen selittäminen on kuitenkin kannattanut ja vähitellen opettanut lasta huomaamaan ilman käskyttämistäkin, koska pädi kannattaa kaivaa esiin ja koska ei.

Lapsi on oppinut ajan hallintaa sekä hahmottamaan, mikä peli vie enemmän aikaa ja mikä vähemmän.

Aina emme tietenkään ole samaa mieltä siitä, mikä on “tarpeeksi”, mutta aika hyvin kompromisseihin on päästy. Jos lapsi on katsonut Netflixiä tai pelannut jo hyvän aikaa, saatan sanoa, että kohta tehdään muuta, katsopa enää tuo jakso loppuun tai etsi pelistä sopiva lopettamisen paikka.

Yleensä lapsi lopettaa kymmenen minuutin sisään. Jos ei, täytyy varoituksia antaa useampi. Joskus vähän ärähtääkin. Sellaista elämä lasten kanssa on. Aika usein asiasta kuin asiasta saa sanoa kerran jos toisenkin.

Pääsääntöisesti systeemi kuitenkin toimii. Olen yrittänyt välttää ihan-heti-nyt-ne-laitteet-pois-käsistä -tyyppistä määräilyä, sillä ainakin meillä sellainen johtaa (ihan ymmärrettävästi) vain riitoihin.

Tälläkin kertaa nenäkäs Mine-rakentelija oli vartin päästä jo kanssani pyöräilemässä.

Minkälaisia kokemuksia teillä on peliaikojen rajoittamisesta? Onko pelipäivä käytössä?

Kategoriat:Vinkkipankki, Yleiset artikkelit

Avainsanat:digikasvatus, Mediakasvatus, peliajat, pelipäivä