Disney-Pixarin uusi elokuva Doria etsimässä on hauska, kiltti ja vain vähän jännä. Pikkukalan vanhemmista eroon joutuminen saattaa silti ahdistaa nuorimpia katsojia.

Menimme katsomaan Doria odottavaisin mielin, koska olemme katsoneen Nemoa etsimässä -elokuvan kuusivuotiaan kanssa vasta vähän aikaa sitten. Elokuvat eivät ole suoraa jatkoa toisilleen ja ne toimivat hyvin erikseenkin, mutta Testitenava oli toki riemuissaan nähdessään Nemon. Tällä kertaa elokuvan sankari on kuitenkin muistinmenetyksestä kärsivä Dori-kala, joka lähtee etsimään kadonnutta perhettään.

Tarina saattaa nostattaa kyyneleitä pieniin (ja isompiinkin) silmiin. Elokuvassa kun kuvataan tarkasti sitä, miten Dori joutuu pienenä kalana eroon rakastavista vanhemmistaan. Joka lapsen pahin pelko ikään kuin toteutuu. Toki lopussa kaikki kääntyy lastenelokuvien tapaan hyväksi.

Pidin elokuvassa kovasti siitä, etteivät elokuvan sankarit olleet korskeita muskelimasoja: päähenkilö kärsii muistihäiriöistä, valashai on likinäköinen, kaloja auttava lintu on muuten vain, noh, erikoinen ja niin edelleen. Silti kaikilla on oma tehtävänsä seikkailusssa ja kaikki yltävät erilaisuudestaan huolimatta sankaritekoihin ystäviään auttaakseen.

”Tosi hyvä leffa! Mä halusin katsoa lopputekstitkin!”

Testitenavakin piti kovasti elokuvasta, vaikka sanoi sen olleen keskivaiheilla vähän tylsä. Hyvin hän kuitenkin jaksoi puolitoistatuntisen istua paikoillaan. Tykkäsin leffasta itsekin. Ympäristöönsä sulautuva ja karkaileva mustekala-Hank oli aivan hulvaton. Hankista leffa seuraavaksi!

Kotimatkalla keskustelimme siitä, miksi toinen mustekala oli kiltti ja toinen ilkeä sekä siitä, miten pitää toimia, jos eksyy. Leffan näkemisen jälkeen lapsi on innoissaan bongaillut kaupungilta Dori-mainosjulisteita. Kalaleffa teki selvästi vaikutuksen.

Lue lisää elokuvan myönteisistä viesteistä Media-avaimesta.

Kategoriat:Leffat, Muut

Avainsanat:Doria etsimässä